Nuoriso valmis on... katoamaan?

Maailma on täynnä setiä. Ja jossain määrin myös tätejä. Tai siltä ainakin tuntuu, kun kiertää erilaisissa kohtaamisissa ja paikoissa Elävän Kirjallisuuden Festivaalin asialla. Jos politiikka ei kiinnosta nuoria, niin ei kyllä näytä kiinnostavan kirjallisen kulttuurin tekeminenkään.

Älkää ymmärtäkö väärin - kaikki tapaamani sedät ja tädit ovat olleet mitä mainiointa juttuseuraa ja taatusti piinkovia ammattilaisia. Minulla ei ole siis mitään heitä vastaan. Mutta missä ovat nuoret? Eivätkö he pääse mukaan, vai eivätkö he edes halua? Kumpikin vaihtoehto kuulostaa yhtä huonolta. Tyytynen siis toivomaan, että en vain ole sattunut retkilläni törmäämään muihin nuoriin tekijöihin ja että saan siihen tilaisuuden myöhemmin.

Eilen saimme tittelin "tulisieluiset opiskelijaneidot". Kuulostaa hienolta, kyllä. Jonkinlaisen poltteen täytyykin sydäntä korventaa, että uhraa merkittävän osan vapaa-ajastaan (tai potentiaalisesta tenttiin lukemisajastaan) uuden kirjallisuustapahtuman järjestämiselle. Turha silti luulla, että olisimme paatuneita idealisteja.

Kaikesta huolimatta on oltava myös valmis taistelemaan pessimismiä vastaan. Näen sen jonkinlaisena lannistavan realismin muotona: ajatteluna, ettei mitään kannata koskaan koettaa, koska se ei kuitenkaan onnistu. Wikipediakin jo kyseenalaisti Elävän Kirjallisuuden Festivaalin merkittävyyden. Joten eiköhän isketä hanskat, nuo mainosmaailman väärinkäyttämät objektit, naulaan!

Ehei. Realismi kariskoot!